Kirjaluettelo

Historiallinen merimiesromaani vuodelta 1786.
Tarina pohjautuu Oulun merimieshuoneen vanhoihin asiakirjoihin sekä Oulun ja merenkulun historiaan. Mukana on todellisia henkilöitä – yksi heistä on kirjoittajan esi-isä – mutta tapahtumat heräävät henkiin mielikuvituksen avulla.
Merimiesten elämä oli vaativaa ja työ kovaa. Ruoka niukkaa, asumisolot karuja. Syksyisin, kun tuulet ulvoivat ja myrskyt pauhasivat, vaikeudet moninkertaistuivat. Meri oli kova ja arvaamaton, mutta arkeen kuuluivat myös huumori ja yhteenkuuluvuus.
Priki Minervan reitti vei Oulusta Perämeren poikki Merenkurkkuun ja siitä Selkämerelle. Matkan aikana tutustutaan laivan arkeen, navigointimenetelmiin, työrutiineihin ja miehistön keskinäiseen tarinointiin, joka elävöittää kuvaa. Tukholmassa avautuu suurkaupungin vilinä, ilta meluisassa kapakassa toisen suomalaislaivan miesten kanssa – ja jollakin miehistöstä on lämpimiä kohtaamisia Stanilla ja Djurgårdenissa.
Paluumatkalla pysähdys Kaskisten satamassa tuo jännitteitä mutta myös vahvistaa toveruutta – ja ennen Toppilan salmea avautuu vielä Hailuodon verinen historia.

Tilaussivulle →

Hiljan tarina – isoäitini traaginen elämä vuosilta 1918–1926. Selviytymistä, toivoa ja kohtalon käänteitä.
Kaunis ja koskettava kertomus Hilja Josefiinan vaiheista. Minkälaiseen perheeseen hän syntyi, mitä lapsuus opetti? Mistä Hiljan vaikeudet alkoivat ja miten hän selviytyi niistä – vai selviytyikö?
Suomen sisällissodassa leskeksi jääneen Hiljan tarina avautuu Kiimingin ja Pudasjärven maisemissa, joissa arki, menetykset ja uudet toivonpilkahdukset lomittuvat. Hilja kokee surua ja iloa, ottaa haasteita, pettyy, uskoo ja yrittää uudelleen – mutta kaikille asioille ei hänkään voi mitään.
Tarinaa kuvaavat sanat: haikea, hauska, hurmaava, järkyttävä, karu, kaunis, kipeä, koskettava, liikuttava, lohduton, lohdullinen…
Katkelma kirjasta:
"Käänsin katseeni mökin oikealla puolella olevaan, pitkään ulkorakennukseen, jossa arvelin olevan navetan, tallin ja liiterin. Toisesta päästä tunnistin huussin. Rakennuksen harjalle lehahti mustavalkoinen harakka, joka jäi istumaan siihen pyrstöään keikuttaen kuin olisi kadottanut tasapainonsa. Muistin äidin joskus sanoneen, että harakat ovat huolettomuuden ja hutiloimisen symboleja, ja se sai minut miettimään, että toivottavasti tuo ei kuulu talon väkeen."

Tilaussivulle →

Seikkailuja valkoisella laivalla.
1970-luvun merimatka Venezuelaan – tarkka ajankuva miehistön elämästä ja unelmista.
Koskettavan lämminhenkinen kertomus maailmasta, jota ei enää ole. Kirjassa eletään seitsemänkymmentäluvun alkuvuosia, ja Valkoinen laiva on lähtenyt paperilastissa Kotkasta Yhdysvaltojen kautta Venezuelaan.
Millaista on laivassa jo vuosia palvelleen naispuolisen talousesimiehen elämä? Vaivaako yksinjäämisen pelko ja turhautuminen häntä koko reissun ajan?
Miten matkaan suhtautuu viittäkymmentä lähestyvä konemestari, joka on luullut saavuttaneensa elämässään jo kaiken? Huomaako hän kesken reissun olleensa väärässä?
Laivassa on myös nuorempia henkilöitä. Yksi heistä pystyy rikkaan mielikuvituksensa avulla taikomaan jopa sateiset päivät aurinkoisiksi – mutta joukossa on myös toisenlaisia. Miten pärjää jo esikoulussa kiusatuksi tullut kaveri, josta itsestäänkin on tullut kiusaaja?
Mukana on myös juuri kaksikymmentä täyttänyt neitokainen, joka matkaa sydän ja mieli avoimina. Hän muistaa maihin jääneen ystävättärensä sanat, mutta ei tiedä pitäisikö niihin uskoa. Ystävätär oli itse ollut Ruotsinlaivalla vuoden päivät – mutta tämä on kuitenkin kaukoliikenteen rahtilaiva.
Eniten esillä on eräs ensimmäistä reissuaan tekevä kaveri, ahterin messikalle. Hän on juuri täyttänyt kahdeksantoista ja on hyvin poikkeuksellisista oloista lähtöisin – mutta huonoista lähtökohdista huolimatta hän taitaa sittenkin olla syntynyt hyvien tähtien alla.
Kirjan kerronta on tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja siinä käytetään runsaasti merimiesten ammattitermejä ja slangisanoja.

Tilaussivulle →

Kirjan tarina kulkee tehokkaan valtamerilaivan arjessa – työssä ja vapaa-ajassa, sekä naisten ja miesten välisissä suhteissa.
Tämä oli merikoulun ensimmäiseltä päässeen Kaalepin ensimmäinen laiva perämiehenä. Erikoiseksi sen tekee se, että aluksessa oli peräti neljä naista. Laivan arki poikkesi melkoisesti siitä, mihin Kaaleppi oli aikaisemmissa laivoissaan tottunut.
Aiemmin naisia oli totuttu näkemään vain matkustajalaivoissa ja joissakin lähiliikenteen aluksissa. Mutta nyt – eletään jo 1970-lukua – heitä tapaa myös kaukoliikenteen rahtilaivoissa. Yhdessä laivassa heitä saattoi olla samanaikaisesti jopa neljä, kuten tässäkin tapauksessa.
Naisten joukosta löytyi erilaisia luonteita, niin kuin miehistäkin. Erilaisuus näkyi ennen kaikkea ihmissuhteiden hoidossa. Kukaan naisista ei käyttänyt sukupuoltaan hyväkseen saadakseen etuisuuksia tai helpottaakseen elämäänsä – vaikka he ajan hengen mukaan toteuttivatkin seksuaalisuuttaan paljon vapaammin kuin äitinsä aikoinaan, kun olivat itse heidän iässään.
Katkelma kirjan lopusta: Venematkan loppuvaiheessa kakkonen liikahti penkillään levottomasti, kääntyi sitten Roosaan päin, muodosti toisen kätensä etusormella ja peukalolla ympyrän ja liikutti toista etusormeaan siinä edestakaisin. Sitten hän osoitti sormellaan Roosaa ja itseään sekä laivaa, ja nyökkäsi suostuttelevasti.
– Voi saatana, tuhahti Roosa matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin hiljaa, että vain kakkonen kuuli sen. Samalla hän teki kaulan katkaisua kuvaavan eleen ja katsoi miestä murhaavasti. Hän jatkoi kuiskaamalla: – Vittu, mitä jos mää heitä sut meree ja hukutan! Roosa oli tosissaan. Ääni oli niin uhkaava, että se tehosi heti.

Tilaussivulle →

Mihin lukuharrastus laivassa johtaa?
Matruusista yliopiston dosentiksi – koskettava kertomus merimiehen elämästä, joka on vähällä päättyä liian aikaisin, mutta kääntyy kuoleman porteilta parempaan.
Matruusi Erkki Valasojan koskettava kertomus kahdesta elämästään. Lapsuus, merille lähtö, armeija ja seilauksia 1950- ja 1960-luvuilla. Hän seilasi muun muassa seuraavissa laivoissa, jotka eivät esittelyjä kaipaa: s/s Motto, s/s Jytte Paulin ja s/s Crux.
– Olin Oulun yliopistolla järjestetyssä kirjallisuustapahtumassa pitämässä esitelmää suomalaisesta merikirjallisuudesta, joka on erikoisalaani, kun sen lopussa tapahtui jotakin aivan uskomatonta...
Näin kertoo kuuttakymmentä lähestyvä joensuulainen Erkki Aukusti Valasoja. Hän on yliopiston dosentti, kirjallisuuden tutkija ja opettaja. Hän on väitellyt tohtoriksi kansainvälisestä merikirjallisuudesta, joka on ollut aina hänen sydäntään lähellä.
Aina hän ei ole ollut yliopistomies, vaikka onkin ollut alalla jo kauan. Ensimmäiset kymmenen työvuottaan hän oli kauppalaivaston merimies – seilasi maailmaa ristiin rastiin, tutustui erilaisiin maihin ja satamiin, varttui samalla nuorukaisesta mieheksi. Noihin vuosiin sisältyi paljon iloa ja aurinkoa, mutta myös surua ja murhetta. Seilaus päättyi lopulta siihen, että mieheltä meni terveys – eikä ollut kaukana hengenlähtökään. Tuon tapauksen jälkeen kaikki muuttui. Muutos oli niin suuri, että hän kutsuu sitä edeltävää aikaa ensimmäiseksi elämäkseen.
Valasoja tilittää elämästään arkojakin asioita ja kertoo, kuinka kaikki kääntyi lopulta parhain päin. Tapahtuiko kaikki hyvän tuurin ansiosta, vai oliko se miehen itsensä aikaan saamaa? Vai oliko siinä joku ulkoinen tekijä mukana? Kirjan tarina kulkee samoissa piireissä kuin Konemestari Hautala -kirjat ja sivuaakin paria niistä.

Tilaussivulle →

Konemestari Hautalan tarinoita, osa 3.
Edellisessä kirjassa kuvatun uudelleentutustumisen ja hienosti sujuneen purjehdusreissun jälkeen tehdään toinenkin. Henkka ja Johanna purjehtivat nyt Selkämerellä Ruotsin rannikkoa alas. Heidän yhteinen tarinansa jatkuu siitä, mihin se Etelän ristissä loppui.
Nyt Henkka muistelee kolmea s/s Cruxissa ollutta seilauskaveriaan, joita tapasi vuosikymmenien jälkeen: yhden hän kohtasi kapakassa ja toisen satamassa – ja sai kuulla uskomattomia elämäntarinoita. Entä mitä tapahtui silloin, kun hän tapasi kaverin, jonka ei olisi pitänyt olla elossakaan – kuinka uskomaton hänen tarinansa oli…
Matkan aikana Henkka kertoo myös opiskelustaan konemestariksi ja siitä, minkälaista hänen työnsä laivalla on ollut. Hän kuvaa lisäksi merimiehiä ja laivoja kohdanneita suuria muutoksia, joita 1980-luvulla alkanut kova kilpailu maailman rahtimarkkinoista aiheutti.
Ruotsin viihtyisissä pienvenesatamissa tutustutaan myös vanhan virolaisen, pirtu- ja ihmissalakuljettajan uskomattomaan elämään.
Kesä kääntyy lopuilleen. Mitä Henkka ja Johanna tekevät, kun syksy tulee? Palaako Henkka vielä laivaan?
Sarjan aikaisemmat osat: Elon mainingit ja Etelän risti.

Tilaussivulle →

Konemestari Hautalan tarinoita, osa 2.
Hautala koneoppilaana s/s Cruxissa 1964–65. Vuoden aikana laivassa tapahtui paljon. Vapaat ulosviennit ja viinan kova käyttö synnyttivät ongelmia. Niitä syntyi myös kipparin vaihdoksen myötä: uusi aika ja staili yrittivät vallata laivan.
Talven aikana Crux pysytteli kaukana jäistä, joita se ei kestänyt. Se lähti kesän loputtua kuin muuttolinnut ja suuntasi sinne, missä ei jäitä näkynyt kuin korkeintaan grogilasissa. Keväällä se palasi jäiden mentyä muuttolintujen tapaan. Tuomisina oli terveiset Egyptistä, Italiasta, Mosambikista, Madagaskarilta, Portugalista, Espanjasta, Senegalista ja Kanarialta.
Kirjassa eletään myös myöhempiä aikoja. Siinä seurataan Hautalan ja m/t Aioloksessa kelanauhurilla laulaneen naisen suhteen uudelleen kehittymistä ja heidän kesäistä purjehdusreissuaan Merenkurkun kauniissa saaristossa ja Ruotsin Korkearannikolla – reissulla selvitellään, miksi heidän yhteinen elämänsä kariutui kauan sitten.
Katkelma kirjasta: *Ankkuripaikalta näkyivät Madagaskarin valkoisena hohtavat hiekkarannat ja tuulessa huojuvat palmut. Vähän matkan päässä rannasta alkoi valkoisten talojen ja vihreiden puistojen idyllinen kaupunki. Sen takana kohosi tummanvihreää viidakkoa. Näky oli kuin kauniista postikortista.*
Lomareissulla: Sauna oli hyvä, sen happirikas löyly tuntui lempeänä iholla, mutta tarvittaessa kiuas antoi sähäkämmin lisää lämpöä. Suihkun puuttuessa piti ottaa runvaski, kuten vanhoissa laivoissa oli ollut tapana. Johannalle se oli tuttua Cruxin tarinoiden yhteydessä. Henkka auttoi Johannaa peseytymisessä, ja pari kertaa saunasta kuului iloinen huudahdus: – Henkka, ei sieltä, hi-hi-hii…

Tilaussivulle →

Konemestari Hautalan tarinoita, osa 1.
Vanhan tarinan mukaan merimiehet – varsinkin konemiehet – joutuvat kuoltuaan Manalaan eldareiksi, eli pirulle lämmittäjiksi. Näin tulisi käymään kaikille eläessään syntiin langenneille merimiehille, ja kukapa skönömanni ei olisi joskus siihen haksahtanut.
Niin olisi luultavasti käynyt myös konemestari Hautalalle, mutta hän selviää merellä saamastaan sydäninfarktista. Sairaalassa syntyy hänen ja häntä hoitaneen hoitajan välille erikoinen suhde. Se ei ole romanttinen eikä seksuaalinen. Yhtenä iltana he alkavat keskustella Hautalan yli neljänkymmenen vuoden takaisesta laivasta ja sen seikkailuista. Laiva oli m/t Aiolos, villinlinjan tankkilaiva – oikea maailmankiertäjä. Se ei käynyt koskaan kotimaassaan, vaikka vieraili jokaisessa maanosassa ja kiersi maapallonkin ties kuinka monta kertaa.
Reissuilla mukana olleet merimiehet saivat kokea monenlaista iloa – ja suruakin. Hautalalle tuli tärkeäksi Grundig-kelanauhuri ja sille tallennettu tuntemattoman naislaulajan laulu. Laulajan henkilöllisyys selviää, kun matka Texas Citystä Da Nangiin epäonnistuu tuhoisin seurauksin ja Hautala joutuu kotikaupunkinsa sairaalaan. Silloin vasta alkaa tapahtua, mutta onnea kestää vain hetken. Väärinkäsityksen vuoksi kaikki loppuu, ja asia jää vuosikymmeniksi vaivaamaan miehen mieltä.
Mitä tuona kesänä tapahtui? Ja miten Aioloksen kävi Vietnamin reissulla? Entä miten käy läheiseksi tulleen hoitajan ja Hautalan, kun vanhat salaisuudet paljastuvat?
M/t Aioloksesta kertoo jotakin se, että merimiehillä oli iltaisin tapana istuskella laivan messissä ja kertoa tarinoita aikaisemmista laivoistaan, tapahtumista niissä sekä satamista ja maista, jonne olivat ajaneet. Aioloksesta kertovien ympärillä oli aina tungosta.

Tilaussivulle →

Nuoren merimiehen kasvutarina vuonna 1964 valmistuneella, jäävahvistetulla rahtilaivalla.
Aluksi messikallena työskennellyt Haipus kuvailee ajankohdan tunnelmia – vaatteita ja kampauksia myöten.
“Hänellä on terävä kynä, ja likoon on laitettu koko persoona. Teksti on tunteella kirjoitettu: merimiehen kieltä merimiehelle sekä merielämästä kiinnostuneille.” – Näin kirjoitti eräs merenkulkualan lehti.
Laiva oli mieheksi varttuvalle nuorukaiselle enemmän kuin työpaikka. Kertoja oli Vaasa Providerissa kolmeen otteeseen: messikallena, moottorioppilaana ja moottorimiehenä.
Työjaksot olivat pitkiä, ja yhteydenpito kotiin heikkoa. Seilauskavereista tuli kuin toinen perhe. Työ, satamavapaat ja koko merimieselämän kirjo ovat syöpyneet kirjoittajan muistoihin loppuiäksi.
Vaasa Provider opetti Timo Haipukselle elämää, työntekoa ja ammattiylpeyttä. Merimiehet puhuivat laivan stailista, jonka kehitykseen miehistön toiminta vaikutti.
Oliko Vaasa Providerilla myös sielu ja henki? Sitä mietti kirjoittaja haikeana, kun sai kuulla aluksen viimeisistä vaiheista.
Vaasa Providerin kaltaiset jäävahvistetut alukset ja niiden ympärivuotinen toiminta lisäsivät pohjoisten satamakaupunkien vaurautta ja ihmisten hyvinvointia. Nämä laivat toimivat suunnannäyttäjinä Suomen kehittyessä talvimerenkulun suurvallaksi.

Tilaussivulle →