Suolaisilla merillä laivan ulkonäkö rapistuu ja ruoste pääsee kukkimaan, mutta miehistön mieli ei siitä ruostu. Nannan kuluneet kyljet veivät miehiään satamasta ja maanosasta toiseen – läpi myrskyjen, helteiden ja odottamattomien tilanteiden. Tässä maailmanympärimatkan toisessa osassa Pauli kertoo, mitä matkan loppupuolella tapahtui.
Loppumatkalla näytti vastaan tulevan ikävyyksiä
Pari vuorokautta Singaporesta lähdön jälkeen konepäällikkö kaatui konehuoneen leidareissa satuttaen päänsä pahoin. Olimme lähellä Vietnamin rannikkoa ja radistimme yritti saada yhteyden johonkin amerikkalaiseen sotalaivaan. Kapteeni toivoi, että amerikkalaiset olisivat pystyneet järjestämään helikopterikuljetuksen sairaalaan tälle meidän potilaalle. "Kipinä" ei sitten kyllä saanutkaan yhteyttä kehenkään jenkkiin, vaan erääseen singaporelaiseen matkustaja-alukseen, joka liikkui niillä vesillä. Sieltä luvattiin meille apua peräti kahden lääkärin voimalla, ja molemmat laivat ottivat oitis kurssin kohti toisiaan. Parin tunnin kuluttua päästiin näköetäisyydelle ja laivat pysähtyivät siinä muutaman sadan metrin päähän toisistaan. Oli keskiyö ja laivoista näkyivät vain valot.
Laskimme pelastusveneen mereen ja kävimme hakemassa nämä lääkärit laivaamme instrumentteineen kaikkineen. Pingispöytämme sai toimia tilapäisenä "leikkauspöytänä", kun lääkärit operoivat "siiffiämme". Kolmatta tuntia pään paikkaus kesti ja näköjään herrat osasivat asiansa, koskapa konepäällikkömme toipui hyvin vammoistaan ja säästyi sairaalassa käynniltä kokonaan. Leikkauksen ja kipparin sydämellisten kiitosten jälkeen tuli sitten tämän matkustajalaivan pelastusvene noutamaan lääkärinsä takaisin.
Saimme ikioman taifuunimme
Matkamme oli tähän saakka sujunut ilman pahempia hiivareita, mutta nyt oli allamme pahamaineinen Etelä-Kiinan meri, joka tähän vuodenaikaan tarjoaa usein pyörremyrskyjä. Lokakuun 6.-7. päivinä jouduimme sitten mekin taifuunin heiteltäviksi.
Myrsky oli VALTAVA, luulisin että mahtavin, mitä minä olen kokenut sen kahdenkymmenen vuoden aikana, mitä olen merillä ollut.
Kun tuulen voimakkuus on 12 boforia, tilanne luokitellaan hirmumyrskyksi. Tämä meidän taifuunimme puhalsi ajoittain 16-17 boforin voimalla - kuten myöhemmin radiosta kuulimme - ja upotti ainakin kolme laivaa. Oma radistimme sanoi pahimman hiivarin aikana kuulleensa joitakin hätämerkkejä, mutta sitten ne olivat yhtäkkiä loppuneet... Eipä silti, ei siinä hiivarissa ketään toisia juuri päästä auttamaan.
Hiljaisia poikia
Pelkäämisestä en sano sitä enkä tätä, mutta kumman hiljaiselta vaikutti moni poika. Kaikki tiesimme senkin, että laivamme Nanna oli melkoinen ruostekaukalo - ikää sillä oli reilut 15 vuotta, mikä tankkilaivalle merkitsee jo "vanhuutta". Monen muistissa oli sekin, kun ahvenanmaalainen tankkilaiva Ragny katkesi Atlantilla vuotta aikaisemmin; meillä oli sattumalta poosuna Ragnysta pelastunut mies. Tämäkin tavallisesti puhelias veikko oli nyt peräti hiljainen. Hänellä oli muistissaan karmaisevat kokemukset siitä, miten laiva katkeaa paljon pienemmässäkin myrskyssä kuin tämä, ja varmasti hän tiesi hyvin, mikä meitä odottaisi, jos huonosti kävisi.
Värvääjä epäonnistui
Jotta valtavat aallot eivät olisi iskeytyneet suoraan laivan sivustaan, jouduimme ajamaan vuorokauden verran aika paljon varsinaisesta kurssista sivuun eli jouduimme Filippiinien rannikolle päin. Aallot tulivat näin suurin piirtein perästä eivätkä päässeet tekemään suurempia tuhoja. Jokainen toivoi vain hartaasti, ettei konevika yllättäisi, sillä silloin olisimme joutuneet täysin aaltojen armoille.
Kannelle ei - selvä se - ollut paljon asiaa. Jättiläisaallot huuhtelivat sitä ahkerasti ja nousivat väliin komentosillalle saakka. Kaikki teräksiset myrskyluukut olivat visusti kiinni.
Vaikka aallot siis tulivat ahterista, pääsivät ne tekemään joitakin pienempiä vahinkoja: muutama venttiili eli pyöröikkuna meni ainakin tuusan nuuskaksi, samoin hajosi pari tuumaa paksu tamminen varaston ovi. Muutaman ilmanvaihtotorven ja antennin oli myrsky vienyt mennessään, ja vääntynyttä putkea ja kaidetta oli sen jäljiltä paljon.
Romanialais-kiinalainen ystävyyssopimus
Lokakuun 7. päivän iltana olivat tuuli ja aallot asettuneet niin paljon, että saatoimme palata oikeaan kurssiimme kohti Shanghaita. Olimme selviytyneet taifuunistamme kaiken kaikkiaan hyvin - siltä ainakin tuntui.
Lokakuun 10. päivä ankkuroimme vihdoin Jangtsekiangjoen suulle. Takanamme oli Romaniasta mitattuna noin 18 000 mailia eli yli 30 000 kilometriä ja aikaa siihen oli käytetty 48 vuorokautta. Oikeastaan matka ei vielä ollut aivan päättynyt: odottelimme redillä sopivaa nousuvettä päästäksemme sisälle satamaan. Se tapahtui vasta lokakuun 20. päivänä.
Shanghaissa saimme norjalaiselta rahtaajaltamme määräyksen noutaa melassilasti Australiasta, joka piti vietämän Yhdysvaltoihin, Houstoniin. Jätimme Shanghain 27. lokakuuta.
Porukkamme oli nyt lisääntynyt, sillä ostimme Kiinasta kaksi koiranpenikkaa matkatovereiksi (emme siis shanghaijanneet näitä koiria). Toisen nimeksi pistimme "Itä on punainen" ja toisen "Chairman" elikkä Puhemies. Sittemmin huomasimme, että se "Itä on punainen" on pirunmoinen hoettava, joten aloimme sanoa sitä lyhyesti "Itäiseksi". Alussa meidän kissamme vähän niille sähähteli, mutta ennen pitkää kumpikin osapuoli solmi romanialais-kiinalaisen ystävyyssopimuksen.
Se melassi, jota olimme menossa lastaamaan, on siirappia, jota saadaan sivutuotteena, kun sokeriruo'osta tehdään sokeria, ja sitä käytetään raaka-aineena muun muassa rommin valmistuksessa. Niinpä lastitankkimme piti nyt saada puhtaiksi tätä siirappitäytettä varten ennen kuin ottaisimme tavaran sisään. Koko matkan Kiinasta Australiaan meille sitten riittikin tankkien jynssäämistä - joka päivä aina iltapimeään saakka.
Haikoukut veteen
Marraskuun 7. päivänä pudotimme ankkurin pienen Bundabergin kaupungin redille Queenslandin osavaltion vesillä. Oli pyhäpäivä ja laskimme heti haikoukut veteen, sillä tiesimme entuudestaan tämän Australian rannikon olevan haikalojen mielipaikkoja.
Onnistuimme saamaan neljä pientä haita. Tapoimme ne ja otimme selkäevät muistoksi. Koska hain lihat eivät kuulemma ole mitään herkkua, heitimme ne veteen.
Seuraavana päivänä olisi heti aamusta lähtien ollut paljon innokkaita hainkalastajia, mutta se touhu jäikin yllättäen kesken, kun luotsi änkesi laivaan ja vei meidät sisään satamaan. Lastasimme täällä vain osan lastia ja lähdimme 9. päivänä hakemaan lisälastia Townsville-nimisestä kaupungista, joka sekin on Australian itärannikolla. Sinne tulimme 9. päivänä ja pääsimme heti satamaan sisälle.
Härmäläisiä täälläkin
Viivyimme siellä kolme päivää, joten ehdimme siinä tutustua kaupunkiinkin. Niin kuin monta kertaa aiemmin olemme todenneet, niin ei ole turhaa puhetta se, että "härmäläisiä on joka kolkassa". Eräässä kapakassa asteli pöytään suomalainen, joka kertoi jääneensä muutama vuosi sitten maihin norjalaisesta laivasta, ja oli nyt täällä rakennushommissa.
Nyt hän kertoi olevansa työttömänä ja hiukan alamaissa ja kyseli kipparilta, saisiko hän pestin laivaamme. Näimmekin, miten kipparimme siltä istumalta viereisessä pöydässä pestasi tämän härmäläisen messikalleksi, jollainen meiltä olikin puuttunut koko reissun ajan.
Marraskuun 13. päivän iltana lähdimme sitten hakemaan viimeisen erän melassia Mourilyan-nimisestä paikasta Pohjois-Queenslandissa. Tämä pieni kuuma paikka on melassinlastauspaikkana eräs maailman suurimpia valtavine terminaaleineen. Sataman lähellä välittömästi näimme laajoja sokeriruokovainioita.
Timpureilla kysyntää
Olimme täälläkin useita päiviä ja eräänä iltana saapasteli pöytäämme aivan suomalaiselta puheleva täysin vieras mies. Hän sanoi, että "terve pojat, onks laivassa kirvesmiehiä?". Sitten hän esitteli itsensä herra Tulokkaaksi - kotoisin Haminan seudulta - ja väitti olleensa 14 vuotta Australiassa. Edelleen hän kertoi urakoivansa täällä omakotitaloja, mutta että nyt on kova pula kirvesmiehistä. Niin että kun hän tiesi laivamme olevan satamassa, niin hän tuli kysymään, olisiko halukkaita timpureita tai hanttimiehiä hänen hommiinsa.
No tämä Townsvillestä tullut messikalle oli heti valmis lähtemään - kättä vaan päälle ja asia oli sillä selvä.
Kovasti kehui Haminan mies olojaan. Sanoi, että paremmin täällä menee kuin Suomessa ja niin kuulemma muillakin suomalaisilla, kunhan eivät innostu ryyppäämään. Palkkaa hän lupasi hanttimiehille 90 taalaa viikossa ja kirvesmiehille 120 taalaa (Australian taala on noin 4,70 Smk). Tämän palkan hän sanoi järjestävänsä täysin verovapaaksi, ja ylöspidon majapaikassa piti oleman erittäin halvan. Ja hommia riittäisi nyt pitkäksi aikaa ja niitä löytyisi jatkossakin.
Näytti olevan porukkamme laivaansa tyytyväistä, kun eivät edes tämmöiset puheet saaneet mukaansa muita rakentajia. Sitten siihen ilmaantui espanjalainen moottorimiehemme Manuel - näytti olevan vähän kaljoissaankin - jolle sanoimme piruuttamme, että lähde nyt Manu tekemään taloja tälle härmän jätkälle. Siitä syntyi sitten seuraavanlainen keskustelu tämän urakoitsijan ja Manuelin välille:
Manu lähtee alta viiden minuutin
**Urakoitsija:** - Tosiaan, onkos kaveri ollut timpurina ja halukas lähtemään?
**Manu:** - Pärkele, sinä yrittää agiteerata sugar ruokopellolle - ei huva.
**Urakoitsija:** - Ei, en minä ole mikään sokeriruokofarmari, vaan rehellinen rakennusurakoitsija, niinkun sanon.
**Manu:** - Pärkele, minä tehdä yks talo kerran Spanja, Caramba!
**Urakoitsija:** - No, sehän riittää minulle. Jos haluat lähteä mukaan, niin mene pakkaamaan laukkusi, minulla on kaara tuossa laiturilla valmiina.
**Manu:** - Okei - odottaa puol tunti.
Molemmat löivät kättä päälle eikä siinä sitten sen enempiä työtodistuksia kyselty - jos ei liioin kysellyt Manu työehtojaan. Niin sitten lyhytaikainen messikallemme ja moottorimiehemme häipyivät. Ajattelimme, että moni miettii Australiaan muuttoa vuositolkulla, mutta Manu ei funtsannut juttua viittä minuuttia. Lieneekö hänellä koskaan ollut timpurin vasaraa kädessäänkään, mutta jollei, niin tulisihan ainakin sitten sekahommia saamaan.
Neljän viikon ikävä
Marraskuun 17. päivänä lähdimme siirappilasteinemme Tyynenmeren halki kohti Panaman kanavaa.
Jos nyt toisen laivan näkemistä merellä voi sanoa vaihteluksi, niin sikäli oli tämä matkamme yksitoikkoista yksitoikkoisempi, niin että koko lähes neljän viikon reissun aikana näimme yhteensä pari vastaantulijaa ja kerran jopa maata - eli Samoa-saaret 24. päivänä marraskuuta. Onneksi kuumuus tällä taipaleella ei ollut yhtä helvetillinen kuin Intian valtamerellä. Hyttien lämpötila ei juuri ylittänyt 32 astetta, joten niissä saattoi nukkuakin.
Pulloposti meni perille
Joulukuun 12. päivänä tulimme Panamaan ja saimme postin laivaan. Itse sain peräti yllättävän kirjeen. Olin joskus heinäkuussa heittänyt pullopostin mereen Englannin kanaalissa ja pyysin tuossa pulloon tiukasti suljetussa viestissä löytäjää ilmoittamaan minulle löytöpaikan ja -ajan. Nyt sitten Wendy Stapley -niminen neitonen kirjoitti, että hänen kälynsä oli löytänyt pullon 16. päivänä lokakuuta Kaakkois-Englannista Sussexin rannikolta, Camber-nimisen kylän rannalta. Näin siis Wendy ilmoitti, että pulloposti oli - harvinaista kyllä - tullut perille ajelehdittuaan sitä ennen kolmisen kuukautta meressä.
Kuutisen tuntia kestäneen kanavamatkan päätteeksi tulimme Cristobaliin - kanavan Karibianmeren puoleiseen päähän - ja sopivasti juuri illaksi. Sopivasti tietysti siksi, että koska jäimme yöksi odottamaan punkkeria, niin miehistö voisi siinä samalla pistäytyä maissa. Itsellänikin oli jonkunlainen "alibi" mennä maihin, sillä päätin lähettää ainakin Wendylle postikortin, jossa kiittäisin häntä vastauksestaan pullopostiini.
Seuraavana aamuna jo matka jatkui, ja jos jollain oli siinä pääkin vähän kipeänä, niin Karibianmeren raikkaat tuulet haihduttivat siitä nopeasti viimeisetkin Bacardin höyryt.
Neekereitä putsaushommiin
Joulukuun 18. päivänä olimme vihdoinkin Houstonissa Meksikonlahden rannalla. Siellä tämän paksun siirapin pumppaaminen maihin kesti niin kauan, että ehdimme viettää jouluaatonkin satamassa. Joulupäivän aamuna jo heti lähdimme toiseen osavaltioon - Louisianaan. Rahtaajalta oli käynyt käsky mennä lastaamaan soijaöljyä New Orleansista ja viedä tämä lasti Euroopan puolelle, Jugoslaviaan.
Lyhyen merimatkan vuoksi emme nyt ehtineet putsata tankkejamme melassin jäljiltä, vaan jäimme ankkuriin Mississippijoelle ja laivaan tilattiin 30 jenkkiä putsaushommiin - neekereitä muuten koko porukka - jotka alkoivatkin heti hommansa. Tämä tumma porukka teki töitä aamukuudesta iltamyöhään ja miehiä vaihdettiin tällä välillä vain kerran. Viikon sisällä olivat kaikki 27 lastitankkiamme siinä kunnossa, että pääsimme lastaamaan niihin sitä elintarviketeollisuuden tarvitsemaa hienoa soijaöljyä. Uusivuosikin oli hurahtanut ohitse Mississippijoella ja ilmat olivat suurin piirtein sellaisia kuin Suomessa kolkonpuoleisina kesäpäivinä. Muutamana aamuna oli jopa huurretta maassa.
Rommintuoksuinen kotimatka
Tammikuun 8. päivänä suuntasimme keulan kohti Jugoslaviaa. Huomasimme tässä vaiheessa, että kyllä sillä melassilla ja rommilla jotain yhteistä on. Putkistosta vuotanut melassi oli nimittäin alkanut käydä pumppuruuman kuumuudessa ja siitä levittäytyi ympäri laivan selvä rommin haju (vai tuoksuko tuo?).
Näin tulimme kohti Eurooppaa vienon rommin tuoksun saattelemina. Matka olikin jo monella tavalla selvää kotimatkaa, sillä lähes puolet väestä vei nyt vastakirjan sisään sanoutuakseen irti laivasta Jugoslaviassa.
Gibraltarin salmessa olimme toisen kerran tällä reissulla tammikuun 22. päivänä. Olimme nyt kiertäneet siis maapallon - tai paremminkin vesipallon - ja matka mutkineen oli kestänyt miltei tasan viisi kuukautta.
Kohta tulisimme Zadar-nimiseen kaupunkiin Jugoslaviassa, ja itsekin lähtisin monien muiden kanssa pois laivasta. Tuntui oikeastaan mukavalta ajatella, että muutaman päivän kuluttua oltaisiin taas koto-Suomessa.