Luonnos: Miksi joku tarvitsee Timo Haipusta?
Nukuin viime yön hyvin. Aamulla unen seuranta-appi oli samaa mieltä ja innostui näyttämään 84 pistettä. Kuorsaus oli vähäistä, herätyksiä vain pari ja unta liki seitsemän tuntia. Sellaisen yön jälkeen ei ihminen hypi sängystä, mutta ei myöskään jää siihen makaamaan.
Parin tunnin valveillaolon jälkeen olin käynyt Ylen sivuilla, lukenut maailman uutiset ja Kalevan vastaavilta paikalliset. Niissä ei ollut mitään uutta. Maailma oli sama kuin eilenkin. Kävin sohvalle lukulaite kädessä ja hetken päästä nukahdin uudestaan, reiluksi tunniksi.
Päikkäreiksi tuota hetkeä sanotaan, mutta nyt ne eivät olleet pelkkää lepoa. Aivot jatkoivat työtä.
Ajatus kiertyi vanhojen asioiden ympärille, yrittäjäuran alkuun. Siihen alkuvaiheen kysymykseen, jota en päässyt pakoon: mihin asiakasyritykset tarvitsevat Timo Haipusta?
Se ei ollut mikään ylevä yrittäjäkysymys, vaan arkinen ja vähän ikäväkin. Totuus oli se, että he olivat tähänkin asti pärjänneet ilman minua. Suurin osa ei tiennyt, että olin edes olemassa. Osa oli nähnyt minut kyllä – mutta eri roolissa. Euran Paperin päivittäistavarapuolen edustajana, salkku kädessä tarjoamassa paisto- ja pakastustarvikkeita sekä maalailemalla erilaisia vaihtoehtoja niiden kampanjointiin. Tuotteet oli joku muu keksinyt ja valmistanut, ja minä olin pieni lenkki jakeluverkostossa.
Siitä syntyi ajatus, joka ei enää jättänyt rauhaan. Halu tehdä jotakin itse ja kantaa siitä täysi vastuu. Ei vain tekemisestä, vaan myös seurauksista – hyvistä ja huonoista. Samalla ajatus siitä, että jos työn tekee itse ja kantaa vastuun, myös tuoton kuuluu tulla omiin käsiin.
Edustajan työssä vastuu oli rajattu. Tuote oli jonkun muun, päätökset jonkun muun ja lopullinen hyötykin jonkun muun. Minä olin mukana vain niin kauan kuin ketju tarvitsi. Se riitti aikansa, mutta jossakin vaiheessa se alkoi tuntua kapealta.
En halunnut rikkoa mitään enkä lähteä ovet paukkuen. Halusin vain tehdä saman työn eri tavalla: itse suunnitellen, itse toteuttaen ja itse vastaten lopputuloksesta. Se merkitsi myös riskiä, mutta riski tuntui rehellisemmältä kuin varma mutta rajattu osa jonkun toisen tekemistä.
Ajatus ei syntynyt yhdessä illassa, mutta kun se oli kerran muotoutunut, sitä ei enää saanut pois mielestä. Se kulki mukana töissä, kotona ja automatkoilla. Se oli yksinkertainen: tehdä jotakin omaa, kantaa siitä täysi vastuu ja elää sen mukaan, mitä työ oikeasti tuottaa.
Minä olin se mies ovella.
Sitten oli se työtila. Kunnalta vuokrattu huone, entinen lämmönjakohuone, ehkä viisitoista neliötä. Ei mitään romanttista. Betoniseinät, putkia, ääni joka kertoi että lämpö kulki jonnekin muualle. Siellä minä mietin, miten perheelle hankitaan elanto ja miten auton kuukausierä maksetaan. Ja mietin myös sen kysymyksen, jota yrittäjä ei ääneen mielellään sano: oliko tämä virhe?
Ei siinä ollut sankarillisuutta. Ei rohkeaa loikkaa kohti unelmia. Oli vain pakko yrittää tehdä jotakin itse, koska entinen rooli ei enää tuntunut omalta. Mutta se ei vielä vastannut siihen, miksi joku asiakas avaisi oveni, nostaisi katseensa ja ajattelisi: tätä minä tarvitsen.
Vasta myöhemmin aloin ymmärtää, että kysymys oli väärin asetettu. Asiakkaat eivät tarvitse Timo Haipusta ihmisenä eivätkä nimenä. He tarvitsevat sen, että joku ottaa vastuun jostakin asiasta, jota he eivät ehdi, osaa tai jaksa hoitaa itse. Sen, että joku tulee paikalle, kuuntelee tarpeen ja sanoo: näin tämä kannattaa tehdä, eikä häviä sen jälkeen.
Siellä lämmönjakohuoneessa se sitten alkoi. Ei ollut helppoa, mutta mutta perääntymiseen ei ollut mahdollisuutta, ajatus oli jo liikkeellä.
Ajatus itsenäisyydestä ei ollut uusi. Se oli kytenyt jo aiemmin, ja yksi sen kirkastavista hetkistä oli ollut kauan sitten Puolakan Pekan kanssa Veräjätien saunassa. Siellä ei puhuttu yritysstrategioista, vaan työstä sellaisena kuin se oli tehtäväksi otettava.
Pekka sanoi jotakin, mikä jäi mieleen: päivittäistavarapuolen edustajalla on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet tehdä lähes mitä vain. Työssä oppii tuntemaan alueensa kaupat, tukut ja ennen kaikkea ihmiset, jotka päättävät ostamisesta. Ja jos saavuttaa heidän luottamuksensa, ei ole loputtomiin sidottu päämieheensä. Voi jossakin vaiheessa irrottautua ja tehdä omaa.
Se ei ollut kehotus kapinaan, vaan havainto.
Minä olin tehnyt juuri niin. Liki kymmenen vuotta samaa aluetta, samat asiakkaat, samat kauppiaat. Olin oppinut heidän rytminsä, kiireensä ja tavat. Tiesin, milloin kannattaa soittaa ja mennä käymään ja milloin olla hiljaa. Samalla olin nähnyt, mitä kaikkea he tarvitsivat, mutta eivät itse ehtineet tai halunneet hoitaa.
Sitten tuli se toinen, arkisempi syy. Alle kymmenvuotiaat pojat, jotka kysyivät Syötteeltä kotiin ajelessa, että oliko isän taas pakko lähteä huomenna reissuun. Se kysymys ei ollut syyttävä, mutta se jäi mieleen. Minä halusin olla enemmän kotona ja tehdä jotakin, joka oli omissa käsissä.
Valitsin mainoskirjeiden painamisen. Se ei ollut intohimovalinta, vaan looginen. Asiakkaat tarvitsivat sitä. Minä tunsin asiakkaat. Ja painaminen oli konkreettista: muste paperilla, valmis tuote.
Ajatus sai alkunsa Jyväskylän seudulla tehdystä kaupasta. Vaihdoin arvokkaan näköisellä Lapin leukulla käytetyn offsetpainokoneen. Jälkikäteen ajateltuna kone oli lähes hyödytön. Sillä ei tehnyt juuri mitään. Mutta se oli alku. Se seisoi tilassa ja teki ajatuksesta todellisen.
Siinä vaiheessa nimi tuli mukaan melkein huomaamatta. Ei ollut enää kyse vain minusta ihmisenä, vaan jostakin, joka piti voida kirjoittaa laskuun ja oveen. Siitä tuli Mainospikapaino Timo Haipus Ky. Ei siksi, että se olisi kuulostanut hyvältä, vaan siksi, että sen piti kuulostaa asialliselta ja riittävän selkeältä kauppiaan korvaan.
Muutaman haparoinnin ja käytetyn koneen jälkeen sain painomusteen osumaan paperille. Uskalsin tarjota painotöitä asiakaskunnalleni, jonka olin jo valmiiksi suunnitellut ja järjestänyt etenemisjärjestykseen. Kaikki näytti paperilla selkeältä. Ajattelin, että tästä se lähtee.
Mutta arki ei ollut tämmöistä.
Yrityksen alku ei ollut yksin tekemistä, vaikka nimessä olikin vain yksi mies. Pirkko oli alusta asti mukana. Hän tuli oman työnsä jälkeen iltaisin ja oli aamuisinkin valmiina ennen kuin lähti omiin töihinsä. Sitä ei silloin erikseen ajatellut, se oli vain tapa saada asiat tehdyksi. Ilman sitä moni työ olisi jäänyt kesken tai kokonaan tekemättä.
Asiakkaatkin opettivat. Suurin osa ymmärsi, että alkuvaiheessa sattuu ja tapahtuu. Pienet virheet kuitattiin hymyllä ja toteamuksella, että kyllä näitä sattuu isommillekin. Mukaan mahtui myös toisenlaisia. Oli asiakkaita, jotka lopettivat tilauksensa syytä sen kummemmin selittämättä. Niitä oli vähän, mutta ne jäivät mieleen. Niissä tapauksissa syy oli usein oma, ja se piti niellä.
Ensimmäinen mainoskirje tehtiin T-market Patakontiolle. Holapan Tapsa, Raksilan SokosMarketissa tutuksi tullut kauppias, ei hermostunut, vaikka osa hänen asiakkaistaan sai mainoskirjeen, jossa toinen puoli oli tyhjä. Taitamattomuuttani olin saanut tupla-arkin menemään koneesta läpi, ja lopputulos oli sen mukainen. Tapsa nauroi vain ja totesi, että nyt asiakkaat tulevat uteliaisuuttaan katsomaan, mitä tarjouksia sillä puuttuvalla sivulla olisi pitänyt olla. Se oli helpotus. Samalla se opetti, ettei kaikki virheet ole katastrofeja.
Kaikki eivät suhtautuneet yhtä leppoisasti. Eräs kauppias, joka oli itsekin ollut reppurihommissa ennen kauppiasuraansa, veti herneen nenään, kun olin kiireessä onnistunut saamaan painolevyyn pari sormenjälkeä. Ne koristivat sitten kaikkia alueelle jaettuja kirjeitä. Tätä hän ei ilmeisesti suvainnut. Hyvänä kaverina pitämäni mies ilmoitti palaavansa entisen painon asiakkaaksi, ilman sen suurempia selityksiä. Se tuntui pettymykseltä, vaikka se oli oma syyni. Sen jälkeen olin tarkempi.
Muistan myös ensimmäisen kerran, kun asiakas soitti minulle. Vastasin Mobira NMT:llä, joka toimi autossa ja akkuvarustuksen ansiosta myös sisätiloissa. Lintulan T-marketin kauppias kysyi, teenkö pullonpalautuslappuja. Vastasin tekeväni, vaikka en ollut vielä tehnyt yhtäkään. En ajatellut valehtelevani, vaan tiesin, ettei se olisi vaikeaa. Ainoa puute oli arkkileikkuri.
Ratkaisu löytyi läheltä. Vein valmiit arkit Kovalaisen Sepon verstaalle, jossa oli kunnon leikkuri. Seppo leikkasi laput irti toisistaan samalla kun vaihdoimme kuulumiset. Hän oli ollut minulle jo aiemmin enemmän kuin pelkkä tuttu – ammattikoulun opettaja, työharjoittelun valvoja ja kirjapainoalan konkari, jolla oli takanaan yli kahdenkymmenen vuoden kokemus. Siinä oppi enemmän kuin yksikään kurssi olisi voinut opettaa.
Tätä rataa mainoskirjeiden painaminen alkoi ja kehittyi. Kun kapasiteetti vähitellen varmistui, lähdin hakemaan uusia asiakkaita etukäteen tekemäni listan mukaisesti. Sana hakemassa kuulostaa ehkä liian helpolta. Olisiko minun pitänyt myydä palveluani? Varsinaisesti ei. Myyntityö oli tehty jo vuosia aiemmin, noudattaen Puolakan Pekan saunassa antamia neuvoja. Asiakkaat luottivat minuun. Ainoa epävarma tekijä olin minä itse: osaanko tehdä työn oikein ja pysyä sovitussa aikataulussa?
Siitä tuli johtotähti. Ei täydellisyys, vaan se, että työ tehdään niin kuin on sovittu. Ajoissa ja kunnolla. Kaikki muu tuli sen perässä.