Olin vuoden 1971 heinäkuussa eräässä tankkilaivan rohjossa. Laiva oli Avomeri Oy:n ja nimeltään m/t Nanna. Siinä tapahtui seuraavanlainen, vähän erikoinen juttu, josta nyt kerron.
Merimiehillähän on aina ollut tapana heitellä pulloposteja mereen. Kirjeeseen kirjoitettiin, kuka on lähettäjä, ja kysyttiin, kuka sen on löytänyt ja mistä. Joskus laitoimme pulloon oman valokuvammekin, jos sellainen sattui olemaan mukana, ja tietenkin osoitteemme.
Taitoimme matkaa kerran heinäkuun loppupuolella. Olimme tulossa Hampurista ja matkalla Romanian Constantaan, jossa piti lastata voiteluöljylasti Shanghaihin. Tällä matkalla heitin pullopostin Pohjanmereen ja laitoin kuvanikin siihen mukaan. Muistelen, että se oli jossakin kapakassa otettu pikakuva. Ajattelin kai, että näin pääsee mahdollisen pullon löytäjän kanssa ikään kuin läheisempään kirjeenvaihtokontaktiin.
Tulimme sitten Constantaan, jossa oli erittäin hidas lastaus. Vihdoin 23. elokuuta pääsimme lähtemään kohti Shanghaita. Jouduimme kiertämään Hyväntoivonniemen kautta, koska Suezin kanava oli "kiinnijäätyneenä" jonkun sodan tai muun selkkauksen takia. Syyskuun 6. päivänä ylitimme päiväntasaajan ja lokakuun 2. päivänä bunkrasimme Singaporen redillä.
Moninaisten tapahtumien jälkeen tulimme lokakuun 10. päivänä Jangtsekiangjoen suulle, jossa ankkuroimme. Takanamme oli Romaniasta lähtien noin 18 000 mailia eli yli 30 000 kilometriä, ja aikaa oli mennyt 48 vuorokautta.
Vasta lokakuun 20. päivänä pääsimme purkamaan lastin, 20 000 tonnia voiteluöljyä. Laskimme, että se olisi riittänyt jokaisen kiinalaisen polkupyörän kettinkeihin reilusti.
Yllättävää postia
Viikon päästä, 27. lokakuuta, lähdimme kohti Australiaa. Jälleen moninaisten tapahtumien jälkeen olimme marraskuun 7. päivänä Bundabergissä, jossa lastasimme melassia. Sieltä menimme vielä Townsvilleen ja Mourilyan-nimiseen paikkaan. Ne ovat kaikki Australian itärannikolla. Joka paikassa tuli melassia, ja marraskuun 17. päivänä lähdimme siirappilasteinemme kohti Panaman kanavaa.
Tyynellämerellä tämä siirapin tapainen melassi oli vuotanut putkistoista ja alkanut käydä pumppuruuman kuumuudessa. Matka halki Tyynenmeren sujuikin vienossa rommin tuoksussa. Alkoholin valmistukseenhan se tuli käytettäväksikin, sillä olimme viemässä sitä Yhdysvaltojen Houstoniin alkoholin raaka-aineeksi.
Joulukuun 12. päivänä tulimme Panaman kanavan Karibianmeren puoleiseen päähän, johon jäimme ottamaan bunkkeria. Siellä tuli yhtiön posti laivaan, ja itselleni tuli yllättävä kirje. Se heinäkuussa heittämäni pulloposti oli mennyt perille.
Eräs Wendy-niminen neiti kirjoitti, että hänen kälynsä oli löytänyt pullopostin 16. lokakuuta Kaakkois-Englannista Sussexin rannikolta, Camber-nimisen kylän rannalta. Näin Wendy Stapley ilmoitti, että pulloposti oli - harvinaista kyllä - tullut perille ajelehdittuaan sitä ennen yli kolme kuukautta meressä.
Olimme tulleet Cristobaliin sopivasti illalla. Sopivasti siksi, että jäimme koko yöksi bunkraamaan ja pääsimme käymään maissa. Itsellänikin oli hyvä syy lähteä maihin: lähetin ainakin Wendylle kiitoskortin vastauksestaan pullopostiini.
Seuraavana aamuna lähdimme kohti Texasin Houstonia, jossa olimme joulukuun 18. päivänä. Paksun melassin pumppaaminen kesti niin kauan, että pääsimme irtautumaan sieltä vasta joulupäivän aamuna.
Olimme saaneet rahtaajalta käskyn hakea New Orleansista soijaöljylasti, joka piti viedä silloisen Jugoslavian Zadar-nimiseen kaupunkiin. Houstonin ja New Orleansin välinen merimatka oli lyhyt, ja jäimme Mississippijoelle ankkuriin putsaamaan lastitankkeja.
Jälleen kerran monien yhteensattumien jälkeen pääsimme soijaöljylasteinemme lähtemään kohti Eurooppaa 8. tammikuuta. Matka tuntui jo melkein kotimatkalta, ja Gibraltarin salmessa olimme 22. tammikuuta.
Gibraltarissa tuli eräs asia täyteen: olimme nimittäin kiertäneet maapallon - tai paremminkin vesipallon - täydellisesti, ja matka mutkineen oli kestänyt muutaman päivän yli viisi kuukautta. Jugoslaviasta lähdin laivasta Suomeen lomalle 27.1.1972, eikä ollut tarkoituskaan tulla samaan kiuluun enää takaisin.
Toukokuussa 1972 sain jobin taas Henry Nielsenin White Rose -laivaan, jälleen villin linjan sellaiseen. Olimme viemässä Pohjois-Ruotsista paperimassaa Kiinan Shanghaihin. Jossakin bunkrauspaikassa sain taas yllättävän kirjeen, jossa oli Sambian postileima. En tietääkseni tuntenut ketään sambialaista.
Mutta yllätys, yllätys: Wendyltähän kirje olikin. Hän kirjoitti viehättävän kirjeen, jossa kertoi vähän elämästään Sambiassa. Hän oli tullut sinne tammikuussa ja oli englantilaisen kuparikaivosyhtiön palveluksessa. Jo aikaisemmassa kirjeessään hän sanoi tehneensä sihteerin töitä.
Kirjeenvaihtomme loppui sitten vain, enkä muista yhtään, kenen syy se oli - jos mitään syytä olikaan. Olen kuitenkin ajatellut salaista pullopostiystävääni silloin tällöin.
Kaksikymmentäseitsemän vuotta Sambian kirjeen jälkeen, eli joitakin vuosia sitten, lähetin hänen antamaansa kotiosoitteeseen kortin. Englannin kuninkaallinen postilaitos palautti sen minulle huomautuksella: osoite riittämätön. Yritin vielä hänen Lontoon osoitteeseensa, joka hänellä oli silloin, kun hän oli siellä työssä, sekä Kalulushin osoitteeseen Sambiaan. Molempiin kirjoitin kortit.
Olen ajatellut, että onkohan Wendy vielä neiti, niin kuin hän kirjoitti ensikirjeessään joulukuun 4. päivänä vuonna 1971. Itse olen ollut jo vuosia eläkkeellä ja lähden sienimetsään. Siellä on mukavaa.
Terveisin
Pauli Saastamoinen
Kuin filmitähti
"Tässä saamani ensimmäinen kirje on. Olen säilyttänyt kirjeen mukavana muistona menneistä nuoruuden vuosista. Silloin kirjeen saatuani suttasin siitä osan mustalla tussilla. Tätä olen nyt vanhempana katunut, sillä sutatussa tekstissä Wendy ylisti mukaan laittamaani kuvaa ja kertoi minun olevan aivan jonkun tutun filmitähden näköinen.
Koin sen silloin vähän yliampuvaksi ja ujouteni vallassa sottasin tekstin. Viime vuosina olen katunut tuota tekoani. Nythän minä vanhana ja ryppyisenä tarvitsisin juuri tuota lausetta itsetuntoani kohentamaan", kertoi Pauli Tipelle.