Vanhan valokuvan tarina

Istuimme eräänä helteisenä heinäkuun iltapäivänä Paulin uudessa kodissa lähellä Lahden keskustaa. Juttelimme merimiesjuttuja ja katselimme vanhoja valokuvia.

Paulilla oli esillä vuonna 1958 m/s Aurorassa otettuja kuvia. Aurora kulki siihen aikaan Etelä-Amerikan linjalla, kuten monet AL:n laivat. Mustavalkoiset, paksulle valokuvapaperille vedostetut kuvat olivat säilyneet hämmästyttävän hyvin.
Niissä oli otoksia Buenos Airesiin tehdystä autoretkestä, sataman kuppilasta ja laivaelämästä. Kiinnostavimmat kuvat oli kuitenkin otettu laivan ahterissa.
Eräässä kuvassa nuori, vaaleatukkainen suomalainen merimies hymyili neljän tummasilmäisen amigon keskellä.

– Amigot ovat argentiinalaisia sinksareita, ja hyttikaverini on siinä keskellä, Pauli kertoi.
Hänen katseensa viipyi kuvassa pitkään.
– Hyttikaverin nimi oli Timo Niemelä. Aurorassa oli kahden miehen hytit, ja Timon kanssa jaoimme hytin. Tulimme hyvin toimeen keskenämme. Timo oli ystävällinen, ulospäin suuntautunut ja rehti merimies. Hän oli kotoisin Kaakkois-Suomesta.
Pauli vaikeni taas hetkeksi. Oli helppo huomata, että muistot kuljettivat häntä vuosikymmenten taakse.

Sitten hän jatkoi.
– Kerronpa vähän pidemmän tarinan. Se liittyy Timoon ja elämän kummallisiin yhteensattumiin.
Olen eläkkeellä ollessani käynyt useana vuonna Virossa lomailemassa. Vuonna 2005 olin yksin kylpylämatkalla Pärnussa.

Istuin Villa Katariina -ravintolassa. Olin juuri syönyt päivällisen, kun ravintola alkoi täyttyä. Viereeni pysähtyi suomalainen keski-ikäinen pariskunta etsimään vapaita paikkoja.
Tarjosin heille tilaa pöydästäni. Olin jo tovin istunut yksin ja kaipasin juttuseuraa.
He ilahtuivat ja liittyivät seuraani.
Esittelimme itsemme. He kertoivat olevansa Kaakkois-Suomesta ja viikon lomamatkalla. Minä puolestani kerroin olevani eläkkeellä oleva merimies.
Siinä vaiheessa heidän kiinnostuksensa heräsi.
Mies, Jukka nimeltään, kertoi veljensä olleen merillä vuosikymmenien ajan.

Kerroin hänelle jonkin tarinan Aurorasta.
Silloin Jukka sanoi, että hänen veljensäkin oli ollut samalla laivalla 1950-luvun lopulla.
– Hänen nimensä oli Timo Niemelä.
Hämmästyimme molemmat.
– Mutta sehän oli minun hyttikaverini! Pauli sanoi ja osoitti pöydällä olevaa valokuvaa. – Tuo vaalea, hymyilevä kaveri tuossa keskellä.

Jukka kertoi muistavansa veljensä Aurorasta kertomia tarinoita ja katselleensa monta kertaa tämän ottamia valokuvia.
Sitten hän mainitsi yhdestä kuvasta, joka oli jäänyt erityisesti hänen mieleensä.
Kuvassa mies pitää sylissään vastaan pyristelevää albatrossia.
– Olen usein miettinyt, mitä siinä oikein tapahtui, Jukka sanoi.
Minulle asia selvisi heti.
– Mies taitaa yrittää lähettää linnun takaisin lentoon.
Albatrossi ei kykene nousemaan lentoon kiinteältä alustalta, varsinkaan laivan kannelta. Jos se joutuu sinne, se tarvitsee ihmisen apua päästäkseen uudelleen ilmaan.

Muistin samanlaisen tapauksen Aurorasta.
Muistin myös olleeni itse se mies, joka nosti linnun lentoon.
Sitä en kuitenkaan muistanut, oliko Timo silloin ottanut valokuvia.
En siis voinut olla varma, oliko kyse samasta tapauksesta.
Timon ottamia kuvia en ollut koskaan nähnyt. Olin nimittäin joutunut Rio de Janeirossa sairaalaan umpisuolenleikkaukseen ja jäänyt sinne, kun Aurora jatkoi matkaansa.

Jukka jatkoi kertomalla veljensä myöhemmistä vaiheista.
Auroran jälkeen Timo oli lähtenyt merenkulkukouluun. Hän oli seilannut vuosia perämiehenä ja edennyt lopulta m/s Degerön förstiksi.
Seuraavasta matkasta hänen oli määrä aloittaa laivan päällikkönä.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin.
Degerö oli 17. marraskuuta 1993 Pohjois-Atlantilla matkalla Yhdysvaltoihin, kun Timon aortta repesi yllättäen.
Mitään ei ollut tehtävissä.
Hän menehtyi laivassa samana päivänä.

Jukan kertoma tarina hiljensi minut. Se sai ajattelemaan ihmisen elämää ja kohtaloa.

Illasta tuli silti lämminhenkinen.
Juttelimme pitkään muistakin asioista, ja erotessamme sovimme pitävämme yhteyttä. Jukka lupasi lähettää minulle kopioita Timon ottamista valokuvista, ja minä lupasin lähettää omiani hänelle.

Jonkin ajan kuluttua sain Jukalta kirjeen ja nipun Timon Aurorassa ottamia kuvia.
Mukana oli myös se valokuva, joka oli askarruttanut Jukkaa vuosikausia.

Siitä varmistui, että albatrossia pitelevä mies olin minä.
Kuvaa katsellessani koko tilanne palautui elävästi mieleeni.
Muistin sateisen sään, meren tuoksun ja laivan pääkoneen tasaisen jyskytyksen.

Kirjeessään Jukka kirjoitti:
– Voiko tämä olla pelkkää sattumaa?
Timon entinen hyttikaveri lähettää albatrossin takaisin Atlantin ylle.
Timon elämä päättyy vuosikymmeniä myöhemmin Pohjois-Atlantilla.
Ja vielä vuosia myöhemmin sama hyttikaveri kohtaa sattumalta Timon veljen, joka kertoo hänelle vanhasta valokuvasta – kuvasta, jossa juuri hän itse auttaa albatrossin takaisin lentoon.

Tapahtumista on vaikea löytää mitään yliluonnollista.
Silti näin pitkälle aikajaksolle ulottuva toisiinsa liittyvien tapahtumien ketju on merkillinen.

Minulle tärkeintä oli kuitenkin se, että sain kuulla vanhan hyttikaverini myöhemmistä vaiheista. Samalla sain muistoksi nipun valokuvia vuosikymmenten takaa – ja kaksi uutta ystävää, Timon veljen Jukan ja hänen vaimonsa.